Neljäs luku käsittelee pääasiassa Deborahin ja Frankin suhdetta Nancyn alakouluajoilta. Frank käy usein ulkona jättäen Deborahin yksin karmeiden lasten kanssa. Deborah luulee, että Frankillä on toinen nainen. Frankin työtuttava kiinnostuu Deborahista. Deborah pettää Frankiä noin vuoden ajan. Myöhemmin Frank haluaa avioeron. Kuitenkin selviää, että kumpikin on ollut onneton ja uskoton. Kommunikaation ja muutaman yön jälkeen aviopari on jälleen vahvempi. Kuten Deborahkin luvussa kertoo, uskon, ettei ole montaa asiaa, jotka olisivat pahempia kuin pettäminen. Minulle tuli huono olo lukiessani Deborahin uskottomuudesta. Pelkään vahvasti, että minulle kävisi joskus samalla tavalla. Luku vahvisti käsitystäni siitä, että parisuhteessa on hyvin tärkeää olla uskollinen, avoin ja rehellinen. Nancy hyppäsi luvun aikana kolmannen luokan yli, pärjäsi hyvin neljännellä kahta vuotta vanhempien ihmisten kanssa, ei saanut hyviä ystäviä ja kidutti sisaruksiaan.
Luku numero viisi painottuu jälleen kertomaan Nancystä tarkemmin. Deborah kertoo Nancyn ensimmäisistä musikaalisista euforioista ja siitä, miten jo yhdeksänvuotiaana tyttö paneutui vahvasti politiikkaan ja kulttuuriin. Luvun lopussa todennäköisesti epäpätevä psykologi tai ryhmä psykologeja päätti, että Nancyn toimintahäiriöt johtuvat siitä, että Deborah ja Frank olisivat kovin huonot vanhemmat. Tätä on vaikea uskoa, sillä koko kirjan ajan Deborah on lähestulkoon 100-prosenttisesti omistanut elämänsä pikku Nancylle. Kirjassa kerrotaan: "Siihen aikaan lääkärit olivat potilailleen kuin jumalia. Ja minä pelkäsin ja kunnioitin heitä." Siitä ajasta kirjassa on kerrottu myös, että avioliitossa olleet naiset eivät ilman miestään ulkona käyneet. Tämä luku opetti, tai ehkä enemmän vahvisti uskoani siitä, ettei asioita ikinä kannata ottaa itsestään selvinä. Yksi lähde on yleensä aina huono lähde.
Kuudes luku sai minut suuttumaan. Ensin Nancylle siitä, ettei hilinnyt itseään yhtään. Sitten Deborahille siitä, että suuttui Frankille ja sääli Nancyä tämän karattua kotoa ensin tuhottuaan keittiötä ja välejä. Sitten taas Nancylle siitä, kuinka hän valehteli kovaan ääneen koko ajan kuinka häntä kidutetaan kotona ja siitä, kuinka hän halusi ensin tappaa itsensä ja sitten yritti saksilla satuttaa lapsenvahtiaan. Eniten vihaa aiheuttavat lääkärit, joita ei kiinnosta totuus eivätkä he usko mitään ja ovat periaatteen miehiä ja naisia. Puhtaasti periaatteen ihmiset ovat minusta usein huonoja ihmisiä. Onneksi Nancy sittemmin tuhosi erään klinikan, minkä jälkeen lääkäritkin uskoivat Nancyn olevan häiriintynyt lapsi. Näin totesi myös ylilääkäri, joka uskoi Nancyn toiminnan pahenemisen johtuvan aivokasvaimesta. Lausunnossa mainittiin myös Nancyn olevan skitsofreni ja lievästi masentunut. Itsellänikin meni tunteisiin, kun Deborah kertoi saaneensa kyseisen lausunnon käsiinsä vasta vuosia myöhemmin, jolloin Nancy oli jo kuollut. Lausunnosta puhumisen sijaan ylilääkärikin päätti syyttää Deborahia ja Frankiä Nancyn huonosta käytöksestä. Tällainen toiminta saa päässäni tietenkin aikaan ihmetystä ja suuttumusta ja pelkoa siitä, että tällaista olisi vielä nykyäänkin. Toivon, ettei ole. Kertoma on mielestäni kovin koskettavaa. "Jos ylilääkäri olisi sinä päivänä ollut suorapuheisempi, me olisimme ymmärtäneet paremmin kuin ymmärsimme, mikä Nancya vaivasi ja mistä hakea hänelle hoitoa. -- Ja jos ei muuta, me emme olisi olleet niin avuttomia ja ymmällämme ja eksyksissä." Deborahille kerrottiin myöhemmin, että ylilääkäri halusi säästää vanhemmat kamalilta uutisilta. Todellisuudessa peittely ei hyödyttänyt yhtään mitään. Toivon oikeasti ja hartaasti, etteivät asiat enää olisi näin, mutta mitä enemmän ajattelen asiaa, niin sitä epäuskoisemmaksi tulen. Tällainen käyttäytyminen ruokkii omaa vainoharhaisuuttani, jota en ole enää vähään aikaan pitänyt kovinkaan huonona ominaisuutena, sillä yhä useammin vainoharhaisuudelleni löytyy syy.