Neljäs luku, viides luku ja kuudes luku

Neljäs luku käsittelee pääasiassa Deborahin ja Frankin suhdetta Nancyn alakouluajoilta. Frank käy usein ulkona jättäen Deborahin yksin karmeiden lasten kanssa. Deborah luulee, että Frankillä on toinen nainen. Frankin työtuttava kiinnostuu Deborahista. Deborah pettää Frankiä noin vuoden ajan. Myöhemmin Frank haluaa avioeron. Kuitenkin selviää, että kumpikin on ollut onneton ja uskoton. Kommunikaation ja muutaman yön jälkeen aviopari on jälleen vahvempi. Kuten Deborahkin luvussa kertoo, uskon, ettei ole montaa asiaa, jotka olisivat pahempia kuin pettäminen. Minulle tuli huono olo lukiessani Deborahin uskottomuudesta. Pelkään vahvasti, että minulle kävisi joskus samalla tavalla. Luku vahvisti käsitystäni siitä, että parisuhteessa on hyvin tärkeää olla uskollinen, avoin ja rehellinen. Nancy hyppäsi luvun aikana kolmannen luokan yli, pärjäsi hyvin neljännellä kahta vuotta vanhempien ihmisten kanssa, ei saanut hyviä ystäviä ja kidutti sisaruksiaan.

Luku numero viisi painottuu jälleen kertomaan Nancystä tarkemmin. Deborah kertoo Nancyn ensimmäisistä musikaalisista euforioista ja siitä, miten jo yhdeksänvuotiaana tyttö paneutui vahvasti politiikkaan ja kulttuuriin. Luvun lopussa todennäköisesti epäpätevä psykologi tai ryhmä psykologeja päätti, että Nancyn toimintahäiriöt johtuvat siitä, että Deborah ja Frank olisivat kovin huonot vanhemmat. Tätä on vaikea uskoa, sillä koko kirjan ajan Deborah on lähestulkoon 100-prosenttisesti omistanut elämänsä pikku Nancylle. Kirjassa kerrotaan: "Siihen aikaan lääkärit olivat potilailleen kuin jumalia. Ja minä pelkäsin ja kunnioitin heitä." Siitä ajasta kirjassa on kerrottu myös, että avioliitossa olleet naiset eivät ilman miestään ulkona käyneet. Tämä luku opetti, tai ehkä enemmän vahvisti uskoani siitä, ettei asioita ikinä kannata ottaa itsestään selvinä. Yksi lähde on yleensä aina huono lähde.

Kuudes luku sai minut suuttumaan. Ensin Nancylle siitä, ettei hilinnyt itseään yhtään. Sitten Deborahille siitä, että suuttui Frankille ja sääli Nancyä tämän karattua kotoa ensin tuhottuaan keittiötä ja välejä. Sitten taas Nancylle siitä, kuinka hän valehteli kovaan ääneen koko ajan kuinka häntä kidutetaan kotona ja siitä, kuinka hän halusi ensin tappaa itsensä ja sitten yritti saksilla satuttaa lapsenvahtiaan. Eniten vihaa aiheuttavat lääkärit, joita ei kiinnosta totuus eivätkä he usko mitään ja ovat periaatteen miehiä ja naisia. Puhtaasti periaatteen ihmiset ovat minusta usein huonoja ihmisiä. Onneksi Nancy sittemmin tuhosi erään klinikan, minkä jälkeen lääkäritkin uskoivat Nancyn olevan häiriintynyt lapsi. Näin totesi myös ylilääkäri, joka uskoi Nancyn toiminnan pahenemisen johtuvan aivokasvaimesta. Lausunnossa mainittiin myös Nancyn olevan skitsofreni ja lievästi masentunut. Itsellänikin meni tunteisiin, kun Deborah kertoi saaneensa kyseisen lausunnon käsiinsä vasta vuosia myöhemmin, jolloin Nancy oli jo kuollut. Lausunnosta puhumisen sijaan ylilääkärikin päätti syyttää Deborahia ja Frankiä Nancyn huonosta käytöksestä. Tällainen toiminta saa päässäni tietenkin aikaan ihmetystä ja suuttumusta ja pelkoa siitä, että tällaista olisi vielä nykyäänkin. Toivon, ettei ole. Kertoma on mielestäni kovin koskettavaa. "Jos ylilääkäri olisi sinä päivänä ollut suorapuheisempi, me olisimme ymmärtäneet paremmin kuin ymmärsimme, mikä Nancya vaivasi ja mistä hakea hänelle hoitoa. -- Ja jos ei muuta, me emme olisi olleet niin avuttomia ja ymmällämme ja eksyksissä." Deborahille kerrottiin myöhemmin, että ylilääkäri halusi säästää vanhemmat kamalilta uutisilta. Todellisuudessa peittely ei hyödyttänyt yhtään mitään. Toivon oikeasti ja hartaasti, etteivät asiat enää olisi näin, mutta mitä enemmän ajattelen asiaa, niin sitä epäuskoisemmaksi tulen. Tällainen käyttäytyminen ruokkii omaa vainoharhaisuuttani, jota en ole enää vähään aikaan pitänyt kovinkaan huonona ominaisuutena, sillä yhä useammin vainoharhaisuudelleni löytyy syy.

Kolmas luku

Kolmannen luvun alussa Deborah kertoo ajasta, jolloin hän ja Nancyn isä Frank alkoivat seurustella. Kuvailtu aika kuullosti aika samalta, kun mitä oma seurusteluni ajoittain on ollut. Suuria, huolettomia keskusteluja menneestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Hyvät muistot tulivat pintaan lukiessani. Luvun aikana Nancy muuttaa kovin vastahakoisesti uuteen kotiin, alkaa kärsiä erittäin aggressiivisista kiukunpuuskista ja saa kaksi pikkusisarusta, Susien ja Davidin. Muutto on aina ollut minulle hankala tilanne. Kiinnyn asioihin hurjan helposti, joten kokonaisesta paikasta luopuminen on minulle kova pala nieltäväksi. Tällä hetkellä kuitenkin saan odottaa hieman innoissanikin sitä, kun muutan seuraavaksi ihan omaan kämppään. Tietysti vanhempia tulee ikävä, mutta ihmisen täytyy kasvaa. Nancy suhtautui Susieen kauhean kylmästi ja vihamielisesti, mutta kuopus-Davidin hän otti hellästi ja rakastavasti vastaan. Muistaakseni olin pienenpänä omaan pikkuveljeeni aika kiintynyt. Leikimme ja pelasimme paljon yhdessä ja riitojakin tuli. Nykyään olemme kaksi täysin eri ihmistä, mutta välimme ovat ihan hyvät. Deborah kertoo myös, kuinka psykiatri oli auttanut Nancyn elämää ratkaisevasti. Nancyn aivoissa oli muutamia ratkaisevia poikkeamia, jotka kiehtoivat minua heti. Enemmän kuin kerran olen ihastunut tyttöön puhtaasti hänen mielensä takia. Mielen epänormaali toimivuus kiinnostaa minua suuresti, minkä syytä en tiedä ollenkaan. Olen vain lähes satavarma siitä, että oma pääni on kaukana normista ja siitä, että ensimmäinen tyttöystäväni oli ja on yhä sosiopaatti. Mieli on kaunis asia, ja ainakin tähän asti olen kovasti toivonut, että joskus pääsisin työskentelemään asian kanssa. Luvussa kerrotaan vielä siitänkin, miten Frank oli alussa suhtautunut sulkeutuneesti ja huonosti Nancyn epänormaaliuteen ja Deborahin huoliin, ja miten se johti riitelyyn. Riidat ovat aina olleet mielestäni kamalia ja toistaiseksi aina turhia. Kun joku on joskus ollut riidoissa kanssani, sille ei ole ollut mitään syytä. Ja kun viime vuonna todistin läheisten ystävieni välistä rajua riitaa, vaikutti senkin syynä loppujen lopuksi olevan se, että toinen heistä halusi olla riidoissa. En ymmärrä tätä. Toivon, että itse saisin välttyä tällaiselta leikiltä. Paitsi, että se saattaa olla jo myöhäistä.

Toinen luku

Toisessa luvussa kerrotaan Nancyn vauva-ajasta. Hän oli hyvin paljon erilainen kuin muut lapset, minkä takia Deborah koki uuden elämänsä äitinä erityisen vaikeana.

Lukiessani ajatukseni pyörivät eniten tämän vuoden aikana perheeseeni ilmestyneissä kahdessa tyttölapsessa. Toinen heistä on ollut leikkisä ja toimelias, ja kuulemani mukaan hänen hoitaminen on suorastaan terapeuttista. Nuorempi tyttö pitää erittäin kovaa ääntä, ja olen vieläkin melko varma siitä, että kyseessä on demonilapsi. Mietin myös hyvin paljon sitä, millaista elämäni on sitten kun joskus toivottavasti omaa elämääni häiritsee pienikokoinen ihmistä muistuttava olento. Olen suunnitellut hieman toimintaani sille ajalle, mutta luulen tunteiden ja muutenkin varmaan kaiken olevan erilaista silloin. Deborah kertoi tässä luvussa myös, että Nancy sai elämänsä ensimmäisen huumeannoksen jo muutaman kuukauden ikäisenä. Olen hyvin varma, että huumausaineet tulevat olemaan suuri osa tätä kirjaa, joten jätän asian analysoinnin toistaiseksi toisaalle. Kirjaa on nautinnollista lukea.

Esipuhe ja ensimmäinen luku

Esipuhe "Jälkeenpäin" kertoo siitä, kuinka kirjoittaja kävi erittäin lähellä päiviensä päättämistä. Silmukka kaulassaan Deborah päätti kuitenkin olla rohkea ja hakea murhatun Nancyn elämälle merkityksen.

Kirjoittaja onnistui aiheuttamaan minulle jo ensimmäisten sivujen aikana ainakin lievää myötätuntoa ja surua kertomalla siitä, kuinka hän oli epäonnistunut pitämään lupauksensa tyttärelleen. Hän lupasi Nancylle hyvän elämän ja omisti omansa tälle päämäärälle. Lopulta kahdenkymmenen vuoden sisään padotut murheet painoivat äidin päälle, kun tyttären kehno elämä päättyi verisesti erään hotellin kylpyhuoneeseen. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika sisäistää mollivoittoisia tunteita, ja se saa omat murheeni ja niihin suhtautumiset vaikuttamaan aika mitättömiltä. Deborah kuvasi upeasti ahdistusta ovella parveilevista toimittajista ja kysymyksistä, jotka syntyivät nyt kun Sid Vicious oli myös kuollut.

Ensimmäinen luku käsittelee Deborahin aikaa raskauden viimeisinä kuukausina sekä muutamia päiviä synnytyksen jälkeen.

Luku herätti minussa enimmäkseen hieman epämukavuutta ja jopa uteliaisuutta, jos niin voi sanoa. En nimittäin ole kauheasti ollut kuukautiskipujen tai raskauksien tai keskosten kanssa tekemisissä. Deborahin välinpitämätön ja kiireinen synnytyslääkäri herätti inhoa ja viisi viikkoa liian aikaisin syntynyt Nancy huolta, sillä syntyessään vauva oli keltainen ja kärsi vakavasta syanoosista. Lopulta vauva tervehtyy ilman aivovaurioita ja lämmittää minunkin mieltäni puristamalla pienen nyrkkinsä äidin sormeen kiinni.

Synnytysasiat ja sellaiset olivat varmaan hyvinkin erilaisia vuonna 1958. Nimittäin Deborah synnytti Nancyn nukutuksessa ollessaan, mikä tuntuu minusta hieman oudolta ajatukselta. En kuitenkaan vieläkään ole raskaus- ja synnytysasioiden asiantuntija. Nyt tunnen olevani taas yhtä kokemusta rikkaampi. Olen muutenkin kiinnostunut anatomiasta ja sairaalapuuhista. Tämä on lupaava aloitus muutaman sadan sivun paksuiselle opukselle.